Recent Posts

maanantai 24. helmikuuta 2014

Miina Supinen: Liha tottelee kuria



Miina Supinen: Liha tottelee kuria
WSOY 2007
335s.

Minähän en ole varsinaisesti mikään kotimaisen realismin ystävä. Miina Supisen Liha tottelee kuria luettiin kirjablogeissa vuosia sitten (minä olen aina jäljessä trendeistä, mutta se ei ole mitään uutta). Oikeastaan minun ei ollut nytkään tarkoitus lukea kirjaa, sillä olin etsimässä kirjastosta Supisen Sädettä. Kyseinen kirja oli kuitenkin merkillisesti hukassa. Tietokanta väitti, että sen pitäisi olla hyllyssä, mutta kirjaa ei löytynyt mistään, eikä vaikuttanut realistiselta, että se olisi ollut kirjaston sillä hetkellä ainoan asiakkaan sylissä piilossa. Vaikka mistä sitä tietää. Supisen kohdalla päätin napata jonkin muun kirjan mukaani, ja siksi Liha tottelee kuria päätyi kirjastokassiin.

Sillä aikaa kun Launo ja Katriina olivat sukeltamassa, Silmu, joka oli silloin 13-vuotias, luki kakkosluokan scifikirjoja. Hän piti niistä hillittömästi toisin kuin Astra, joka luki vain harvoin, mutta aina laadukkaita kirjoja ja ymmärsi mitä niissä sanottiin. Silmu piti hirviöistä, avaruusaluksista ja sankareista, varsinkin sankareista. (Supinen: Liha tottelee kuria, s.109)

Romaani kertoo perheestä, joka on ihan tavallinen perhe, mutta sellaisella tavallisella tavalla vähän outo ja viksahtanut. Isä Launo on tunnettu kapellimestari, äiti Katriina sisustussuunnittelija. Lapset Astra, Silmu ja Pelagia kulkevat jokainen omaa polkuaan. Liha ja lihallisuus ovat romaanissa vahvasti esillä: lihava ja vähän koulukiusattu Silmu ryhtyy rakentamaan kehoa, kotoa omilleen muuttanut Astra nauttii sadomasokistisesta seksistä, äiti tarttuu kiellettyyn hedelmään. Lihallisuus ei kuitenkaan ole pelkkää revittelyä ja irstailua, vaan Supinen sanailee tarinansa humoristisesti ja kevyesti, vaikka asia on painavaa.

Pikaisen googletuksen perusteella kirjaa on luettu paljon ja siitä on tykätty. Minulla on epämääräisesti sellainen mielikuva, että kirja olisi ollut yhteen aikaan paljonkin puheenaiheena, mutta en ollenkaan muista miksi. Olen aina kärsinyt jostakin kummallisesta allergiareaktiosta, joka liittyy kotimaisen realismin ilmiöihin (spefivillityksiin lähden sen sijaan heti mukaan, outoa), joten olen varmaan skipannut suurimman osan siitä keskustelusta, joka kirjan ympärillä on pyörinyt. Supisen esikoinen on joka tapauksessa omassa sarjassaan varsin virkistävä ja eloisa lukukokemus. Vaikka kertomuksen aihe on realistinen ja jopa raadollinen, tarina on osattu pukea sanoiksi niin, ettei lukijalle jää likainen ja ahdistunut olo. Jollain tavalla Supisen perhekeskeinen asetelma tuo mieleeni Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjat. Vai johtuisikohan se siitä, että osaa tapahtumista peilataan vallattoman tyttölapsen näkökulman kautta?

Pidin valtavasti romaanin rakenteellisesta ratkaisusta. Tarinassa hypähdellään vähän ajasta toiseen, mutta jostain syystä minulla ei ollut mitään vaikeuksia seurata juonta ja pysyä kättyillä. Romaani eteni todella loogisesti ja tapahtumia oli helppo seurata. Sivut suorastaan kääntyilivät itsekseen. Tällainen lukukokemus on vaihteeksi virkistävä, sillä tuntuu kuin olisin kahlannut pitkän aikaa kituliaiden, tahmeiden sanojen viidakossa. Tämä ei pelkästään johdu valitsemistani kirjoista, vaan huonosta ajoituksesta ja niin edelleen. Liha tottelee kuria osui kyllä nyt hyvään saumaan.

Ja sattuipa niin, että seuraavalla kirjastovisiitillä myös Säde löytyi hyllystä. Sen sijaan läheisessä pikkukirjastossani ei ollut yhtäkään Edith Södergranin runokirjaa. Mikä tätä maailmaa vaivaa, kysyn vaan?

Suosittelen Supisen Liha tottelee kuria realististen, ilkikuristen ja humorististen romaanien ystäville. Tämä ei kumminkaan ole hömppäkirjallisuutta, vaan painavaa asiaa pilke silmäkulmassa.



0 kommenttia: