Recent Posts

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Ian McEvan: Sovitus

Ian McEvan: Sovitus (Atonement), Otava 2002, 541 sivua

Välillä on niitä kirjoja, joista savutaan ja hälytään, ja joihin en osaa tarttua juuri siksi, että kaikki lukevat niitä ja niistä kuuluu tykätä. Tätä kutsutaan vastarannankiiskiefektiksi. Yleensä kuitenkin jonkun kirjan aikaansaama mielenkiinto on sen verran suuri, että etsin sen käsiini siinä vaiheessa, kun suurimmat pölyt ovat laskeutuneet. Lisäksi tähän asiaan liittyy myös toinen seikka: kirjabloggarit ovat ansioituneet lukemaan varsin tuoreita ja uusia kirjoja, mutta minusta se ei ole aina pelkästään yksiselitteisen hyvä asia. Välillä on hyvä mennä myös muutaman vuoden taakse, sillä kirja on siitä hauska kapine, että se ei oikeastaan vanhene koskaan. Enkä puhu nyt klassikoista, vaan 10-20 vuotta vanhoista kirjoista, jotka helposti hukkuvat jonnekin unholaan. Tarttukaamme siis myös niihin kirjoihin, jotka eivät ole uutuushyllyissä ja kevään katalogeissa.

Sovitus on minulle tuttu samannimisestä elokuvaversiosta, jonka katsoin joskus muutamia vuosia takaperin. Pidin elokuvasta, mutta samalla se tuntui masentavalta. Olen lykännyt kirjan lukemista myös siksi. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että aika oli oikea. Myönnetään, että nytkin tökki. Luin Ian McEvanin hienoa romaania tuskaisen pitkään, vaikka tavallaan myös pidin siitä. Teksti ei kuitenkaan tempaissut mukaansa.

Tarinassa eletään 1900-luvun sotienaikaista englantilaista kartanoromantiikkaa. Kolmetoistavuotias Briony näkee outoja välähdyksiä aikuisten maailmasta, kun hänen isosiskonsa Cecilia ja siivoojan poika Robbie luovat toisiinsa katseita ja kohtaavat salaa kirjastossa. Kirjailijan urasta haaveilevan Brionyn mielikuvitus alkaa laukata, mutta toisinaan on vaikeaa erottaa sadun ja todellisuuden rajat. Toisinaan taas kuvitteelliset rajat ovat pelottavan lähellä toisiaan.

Briony oli tullut lastenhuoneen avoimen ikkunan ääreen ja ilmeisesti havainnut edessään aukeavan näyn jo ennen kuin tajusi täysin mitä näki. Näkyyn olisi aivan hyvin voinut kuulua myös keskiaikainen linna, ainakin jossain kauempana. Muutamien mailien päässä Tallisien maista kohosivat Surreyn kukkulat liikkumattominen jyhkeäkruunuisine tammimetsineen, joiden pehmeyttä maitomainen aurinkousva pehmensi. (McEvans: Sovitus, s.61)

Romaanin keskeisiä hahmoja ovat Briony, Cecilia ja Robbie. Montgomeryltä perittyä annamaista ja runotyttömäistä naiivia paatosta täynnä oleva Briony maalaa lapsellisella viattomuudella ja toisinaan viekkaudella tarinoita, muut hahmot jäävät etäisemmiksi, mutta niin asian kuuluukin olla. Erityisesti isosisko Cecilia jää hahmoksi, jonka vaikutus on suuri, mutta jonka konkreettinen rooli jää vähäiseksi. Cecilian toiminta jää lukijalle hieman arvoitukselliseksi, ja lukija joutuu tarkastelemaan osaa Cecilian ratkaisuista Brionyn värittyneen kerronnan läpi. Se luo tarinaan oman viehätyksensä, joka saa pohtimaan todellisuuden ja tarinan hentoa eroa.

Sovituksen kieli oli melko polveilevaa ja kuvailevaa. Jollain tavalla kirjan lukeminen oli uuvuttava kokemus. Täytyy kyllä myöntää, että vuoteni on alkanut melko hektisissä merkeissä, ja lukeminen on jäänyt sivurooliin. Ehkä siksi paksu ja monia vahvoja teemoja sisältävä teos vei voimat. Kirja oli kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen, ja näin jälkikäteen voin todeta, että myös elokuvasovitus oli onnistunut ja onnistui maalaamaan romaanin tunnelman uskottavasti. Myös loppuratkaisu oli vakuuttava.

Kaikkien näiden viidenkymmenenyhdeksän vuoden ajan ongelma on ollut seuraava: kuinka kirjailija voi sovittaa mitään, kun hänellä viime kädessä on valta päättää lopputuloksesta ja hän on näin ollen itse Jumalan asemassa? Ei ole ketään eikä mitään korkeampaa tahoa, johon hän voisi vedota, jonka kanssa hän voisi sopia tai joka voisi antaa hänelle anteeksi. Ei ole mitään hänen itsens ulkopuolella. Hän on määrännyt rajat ja ehdot omassa mielikuvituksessaan. Jumala ei voi saavuttaa sovitusta, ei liioin kirjailija, ateistikaan. Se on ollut mahdoton tehtävä alusta asti, ja siinä onkin koko jutun ydin. Kyse on itse yrittämisestä. (McEvans: Sovitus, s.541)

Itsekin kirjoitelmia näpertävänä ihmisenä ymmärrän Brionyn intohimon ja lopulta ratkaisut, joihin hän päätyy. Kirjailijan valta ja vapaus. Vastuu ja ne mahdollisuudet, joita kynään tarttuminen antaa. Siinä on miettimistä, ja niin on myös Sovituksessa. Tässä oli kirja, joka ei päästänyt helpolla, ja jota en luultavasti hevillä unohda. Ehkä tartun tähän uudelleen joskus kun aika ja tilanne on toinen.

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea älykkään ja monisyisen romaanin.



3 kommenttia:

Katri kirjoitti...

Minullakin on tapana vältellä suuren suosio saaneita kirjoja. Esimerkkinä Pottereita en suostunut periaatteesta lukemaan ennen kuin joku sen osti minulle lahjaksi ja sehän oli sitten menoa! Myöskään uutuuksia en useinkaan lue, muutama poikkeus toki (kuten nyt vaikka Oksasen uusin, josta minun pitäisikin postata pian). Joskus on vähän tylsää kun monessa kirjablogissa on tasan tarkkaa samasta uutuudesta arvio. Yleensä luen pari ja loput skippaan... ei vaan kiinnostus riitä lukea, ellei kirja itsessään vaikuta superilta.

Mutta Sovituksesta sen verran, että minullakin tämä otti aikaa, että sain sen luettua. Kirja on hyvä monella tapaa, mutta sen lukeminen ei ole kovin helppoa.

Leena Lumi kirjoitti...

Minäkin tunnen vastarannankiiskiefektin;) Kun vaikka viisi bloggajaa on jotain kirjaa oikein hehkuttanut, saatan jättää kirjan kokonaan lukematta. Nyt on taas menossa yksi kova hehkutus, mutta taidan nyt alistua siinä pelossa, että todella menetän jotain...Silti alkaisin nyt lukemaan mieluuummin ensin yhtä vanhempaa kirjaa, joka on jo kirjastosta lisalaina-ajalla.

Tiedät minut, mitä tulee Ian Mcewaniin. Pidän kaikista hänen muista kirjoistaan, paitsi en kovasti Poltteesta enkä Makeannälästä eli näistä uusimmista.

Sovituksen olen sekä lukenut että katsonut muutamaankin kertaan. Mikähän sinua mahtoi siinä tökkiä, sotakuvaukset ehkä vai...? Brionya en kestä edes ajatella, sillä hänen tekonsa oli ikuisesti anteeksiantamaton. Elokuvassa on hänen roolissaan tosi täydellinen lapsinäyttelijä, jota mieluusti tukistaisin, sillä niin ärsyttävä hän on!

Ahmu kirjoitti...

Leena: Sotakuvaukset ehkä uuvuttivat minut, mutta tämä oli kyllä hieno kirja. Näin jälkikäteen kun ajattelen, niin voin sanoa, että se on jättänyt jäljen. Elokuvakin pitäisi katsoa uudelleen ja fiilistellä. Enimmäkseen tässä kosketti se Brionyn tarina, joka oli ihan karmiva ja niin hieno jollain tapaa.

Minä yritän lukea vanhoja kirjoja siksikin, että moni kirja ei männävuosina ole saanut huomiota, mutta ansaitsee sen myöhemmin. Kirja on ajaton, ja vaikka blogeissa yleensä ollaan ajan hermolla, se ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia. Kirjan ikä kun on niin pitkä!