Recent Posts

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Sami Tallberg: Villiyrttikeittokirja


Minä hurahdan aina kaikenlaiseen luomuun ja kotoisaan. Löysin tässä eräänä päivänä kirjastossa haaveillessani readme.fi:n julkaiseman Villiyrttikeittokirjan, joka esittelee erilaisia luonnonyrteillä toteutettavissa olevia reseptejä.

Resepteissä on hyödynnetty ihan tuttuja ja kotoisia (voikukka, ketunleipä) ja vähän kummallisempiakin (ohdake, kallioimarre) kasveja. Näistä rikkaruohoiksikin mielletyistä kasveista on kuitenkin mahdollista valmistaa syötäväksi kelpaavia ruokia. Ajatus on ihana, mutta kaupunkilaistunutta hirvittää mennä noukkimaan metsästä jotakin ja pistää poskeensa. No, metsämarjat ovat tietysti oma juttunsa. Onneksi kirjassa neuvotaan myös villiyrttien poimimista. Villiyrteistä haaveilevan kannattaakin muistaa, että mitään sellaista ei kannata pistää suuhunsa, mitä ei osaa tunnistaa.

En tiedä miksi, mutta minusta on aika hykerryttävää ajatella, että voin lähteä metsäretkelle ja kerätä päivän lounastarpeet koriini. Sieniä, marjoja ja villiyrttejä, joista voi laittaa maukkaita ruokia. En ole oikein keittiössä viihtyvää tyyppiä, mutta jostain kumman syystä luontaiselinkeinot ja juurilleen palaaminen tuntuu järkevältä. Näin syksyllä tulee keitettyä hilloja ja kuivattua omenoita talven tarpeiksi. Liekö ominaisuus peräisin jostain aikaisemmin eläneiltä sukupolvilta, joille talveksi säilöminen ja villiyrtteily on ollut silkkaa arkea.

En pysty analysoimaan kirjan reseptejä syvällisemmin, koska en ole vielä saanut aikaiseksi yrittää. Kokkimaisempaa näkökulmaa asiaan löytyy esimerkiksi Sillä sipuli -blogista. Minä tyydyn vielä vähäksi aikaa haaveilemaan ja testailemaan ja toivomaan, etten pistä suuhuni mitään myrkyllistä...

2 kommenttia:

Valkoinen Kirahvi kirjoitti...

Ahmu, onnetar suosi sinua CopyCat-äänestyksessä blogissani. Lähetätkös osoitetietosi osoitteeseen: Valkoinenkirahvi@gmail.com

M. kirjoitti...

Minä syön villivihanneksia päivittäin, alunperin parinkymmenen vuoden takaa tuttu juttu, jonka nyt olen ottanut uudestaan käyttöön. Useimmat syötävät kasvit on tosi helppo tunnistaa, tai ne voi sekoittaa korkeintaan toisiin syötäviin kasveihin (esim. nokkosen valkopeippiin ja valkopeipin muihin peippeihin).

Vuohenputkesta joskus varoitetaan, mutta mielestäni sekin on tosi helppo, etenkin Suomessa missä useimpia "vähän sinnepäin" -näköisiä kasveja ei edes kasva. Karhunlaukka taas näyttää kielolta, mutta sen tunnistaa hyvin hajusta - kielo kun ei lemua valkosipulilta.