Recent Posts

maanantai 23. elokuuta 2010

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Olen maininnut aikaisemminkin blogissani, että en oikein ole koskaan innostunut dekkareista ja rikosmysteereistä. Tartuin kuitenkin Stieg Larssonin romaaniin Miehet jotka vihaavat naisia nähtyäni romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Suureen suosioon nousseen trilogian ensimmäinen osa ei ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.

Kun on nähnyt aiheesta filmatun elokuvan, on vaikeaa sanoa, miten paljon elokuvaversio vaikuttaa sellaisenaan lukukokemukseen. Näen tietysti mielessäni elokuvan näyttelijät ja tapahtumapaikat, mutta pystyin siitä huolimatta ottamaan vastaan tapahtumat, jotka poikkesivat elokuvaversion tulkinnasta. Vaikka idealtaan romaani oli tietysti suhteellisen perinteinen rikos- ja murhamysteeri, nousee Larssonin kuvauksessa esille seikka, joka kiinnitti minun huomioni: henkilöhahmot!

Larsson kuvaa mielenkiintoisella tavalla romaaninsa henkilöitä, jotka ovat inhimillisiä, persoonallisia ja mielenkiintoisia. Oikeastaan romaanin keskeisimmäksi vahvuudeksi nouseekin kiehtova henkilögalleria, eikä niinkään itse murhamysteeri, joka sinällään ei ole sen kekseliäämpi kuin missään muussakaan rikosromaanissa. Vaikka Larsson ei herkuttelekaan ihmissuhdedraamoilla ja romansseilla, on tekstissä kuitenkin mukana sellaisia jännitteitä, jotka miellyttävät myös kaltaistani lukijaa, jota pelkkä toiminta ei jaksa kiinnostaa.

Miehet jotka vihaavat naisia väläyttelee mielikuvia myös jatkosta. Larsson ehti ennen kuolemaansa kirjoittamaan kolme romaania, eli kaksi jatko-osaa odottaa vielä yöpöydälläni lukemattomina. Salapoliisitarinan alla piilee myös jotain muuta, mikä toivottavasti selviää trilogian seuraavissa osissa. Sitä mielenkiinnolla odottaen...

Suosittelen mieluusti dekkarikirjallisuuden ystäville, ja vielä lämpimämmin niille, joilla on ennakkoluuloja tämän tyyppistä genreä edustavien suhteen.

2 kommenttia:

Leena Lumi kirjoitti...

Haluasin sanoa tähän, että tämä on mun juttu, mutta ei vain. Ei siltikään, vaikka luen dekkareita keskivertoa enemmän.

Epätyypillisin dekkari on minun mielestäni Julie Parsonsin Tiimalasi, jota moni ei tajua kokeilla epäonnistuneen kannen takia.

Kokeile sinä Denise Minaa, mutta lue Patricia Meehan -sarja JÄRJESTYKSESSÄ!

Ahmu kirjoitti...

Joo, en tiedä. Luin juuri toisen osan (päivitystä tulossa), ja olen vähän hämmentynyt. Mutta sinällään jo se, että tartun johonkin dekkariin on pienoinen ihme. Pitääki joskus tutustua noihin suosittelemiisi...